Syksyn tullen on lehtivihreä kadonnut puiden lehdistä. Esiin ovat tulleet värisävyt, joita ei
kesällä näkynyt. Keltaisen ja punaisen vuoro on loistaa ja näkyä elämässämme. Pian lehdet
putoavat maahan, silloin on puunrungon ja oksien vuoro. Tänään on Mikkelinpäivä,
4.10.2020. Annan ajatuksieni virrata vapaana ja kertaan kaikkea sitä, mitä
kansalaisopistojen tarjoama opettajien täydennyskoulutus on minulle tuonut. Tunnen
mielihyvää siitä, että opiskelu on antanut minulle vuoron loistaa.
Yhden opintojakson nimi oli Oppiminen ja elämänkulku. Otsikko kuvaa hyvin sitä
kokonaisuutta, jonka pyörteissä olen viimeiset vuodet ollut. Ajatukseni kulkevat yli 30 vuotta
työelämääni, miettien paljonko sitä on vielä edessä. Kiitollisuus on sana, jolla voin kuvata
sitä, kun viimeinkin saan kehittää itseäni ja omaa osaamistani. Päätyöni on nyt opiskelu,
ammattikorkeakoulun tradenomiopinnot ja tämä opettajuuteni kehittäminen, josta nyt
kirjoitan.
Tällä hetkellä opetan Kurikan kansalaisopistossa kolmea eri kudonta- ja käsityöryhmää.
Olen toiminut kädentaitojen tuntiopettajana yhteensä noin 17 vuotta. 1990-luvulla opetin
useassa eri Etelä-Pohjanmaan kunnassa. Jossain määrin ajattelen, että kaikista ihmisistä
löytyy yksi yhteinen piirre, oman elämänlaadun parantamisen tarve. Kenelle se on uusia
oppeja, uusia taitoja, kehittymistä, sosiaalisia ympyröitä. Minulle se on oman itseni
kehittämistä, osaamiseni ja itsearvostukseni parantamista sekä oman opettajuuteni
kehittämistä. Haluan olla monenlaista toisen ihmisen elämässä, mutta ennen kaikkea
haluan olla itselleni hyvä.
Elinikäinen oppiminen
Mitä minulle merkitsee elinikäinen oppiminen? Olen 52-vuotias päätoiminen opiskelija.
Muistan kuinka ennen sanoin, että työni on harrastukseni ja harrastus työni. Nyt sanon, että
työni on opiskelua ja opiskelu on elämäni, mutta elämääni kuuluu minä ja tärkeät ihmiset
ympärilläni. Yksi opiskeluihin liittyvä tehtävä meillä oli Opettajan huoneentaulun
rakentaminen. Rakensin taulun sillä ajatuksella, että laitan sen opettamieni kurssien
toimitilojen seinälle kaikkien luettavaksi. Kohta 7 menee näin: ”Olemme eri-ikäisiä, mutta jokainen meistä on kiinnostunut oppimaan uusia asioita. Elinikäinen oppiminen on jokaisen
oikeus.”
Putosin täysin osaamisessani teollisen työurani aikana ja nyt minulla on pakonomainen
tarve selviytyä kaikista elämän tuomista uusista haasteista. Osaamisen kehittäminen ei ole
enää pelkkien taitojen oppimista, se on myös digitaalisuutta, tiimityötä, projekteja, kaikkea
sitä, missä koin vuosi sitten olevani huono. Kerran eräs työnantajani sanoi: ”Riitta, ei ole
olemassa ongelmia, vaan haasteita.” Selkeä haaste itselleni on ollut digitaalisuus. Olen
ottanut pitkän digiloikan, kun vertaan sitä kolmen vuoden takaiseen minuun, joka osasi
käyttää tietokonetta juuri sen verran kuin oli pakko, selviytyäksensä päivittäisestä työstään.
Minulla ei ollut koskaan aikaa opetella eikä ehkä haluakaan.
Nyt olen äärimmäisen tietoinen siitä, etten osaa vielä nimeksikään kaikkea mitä haluaisin.
Ilmoittaudun kursseille, joita kansalaisopiston ”piireihin” kuuluminen minulle nyt tarjoaa.
Minulla on nyt tämä vaihe elämässäni, että haluan imeä itseeni kaiken mahdollisen. Voisin
kutsua sitä vaikka ”oppimisen flowksi”. Sisäinen minä nauraa ja iloitsee elämästä!
Luottamus elämään
Katsoin eilen ensimmäisen lapsenlapseni vaaleansinisiin silmiin ja huomasin millainen
luottamus ja ihailu elämää kohtaan sieltä näkyikään. Haluan, että elämä tarjoaa tuolle
pienelle pojalle ihania kokemuksia, uusia oppeja ja hyvää elämää. Hänen elämänsä tärkein
kohde eilen oli äiti, minun tyttäreni. Miten hyvältä se tuntuikaan, kun näin lapsen ihailevan
äitiään ja miten se oli vastavuoroista. Minäkin ihailen tällä hetkellä elämääni, aina en ole niin
tehnyt. Kiitän työnantajaani Kurikan kansalaisopistoa siitä, että se on uskonut minuun ja
antanut minulle mahdollisuuksia kehittyä opettajana. Näillä opettajien
täydennyskoulutuksien avulla, olen saanut oppia vastavuoroisuutta, verkostoitumista, uusia
näkemyksiä oppimisesta ja opettamisesta. Olen tavannut ihania ihmisiä ja voinut rauhassa
keskustella opettajakollegoideni kanssa. Osaamiseni on kasvanut monella eri alueella.
Palautteen saaminen ja sen antaminen
Sain opettajalta palautetta yhdestä oppijaksostani ja luen yhä uudelleen ja uudelleen lehtori
Mervi Pasasen kirjoittamat sanat: ”Tsemppiä sinulle opettajuutesi kehittämiseen! Olet
hyvällä tiellä jo pitkällä menossa.” Tunteet ryöpsähtivät ja minulta tuli itku. Viimeinkin joku
näki sen, miten kovasti olen vuosien saatossa töitä tehnyt. Sain kauan kaipaamaani
palautetta ja se oli vielä positiivista.
Kehittymishaluni on kasvanut koko ajan, eikä se ole minulta mitään vienyt. Olen vielä jonkin
aikaa sillä tiellä, jossa tunnen, että olen jäljessä elämää. Uskon kuitenkin, että olen pian
pääsemässä vaiheeseen, jossa en enää kerää opintopisteitä taskuuni, vaan kerään uusia
oppimisen kokemuksia ja järjestelen tätä uutta osaamistani. Haluan pian siirtää oppimaani
kurssilaisilleni ja suunnitella miten voisin hyödyntää kaikkea mitä olen oppinut. Valitettavasti
en osaa tällä hetkellä tämän enempää eritellä, mitä ne opit ovat. Kaikki on vielä niin uutta ja
mielenkiintoista, että siirryn ajatuksissani helposti kurssista toiseen, sekoan sanoissani,
jäsentäminen on siis vielä kesken.
Ihmeissäni olen kuitenkin siitä, miten osa suomalaista työelämää on mielestäni vielä jollain
tavoin jälkeenjäänyttä, että osaamisen kehittäminen ei kuulu jokaisen ihmisen työnkuvaan.
Miten äärimmäisen hienoa olisi, kun yrityksien strategiat ja toimintaympäristöt näkyisivät
ulospäin siten, että ne kertoisivat tarinaa ihmisten työhyvinvoinnista ja osaamisen
kartuttamisesta. Vielä on yrityksissä sellaisia työnantajia, jotka kuvittelevat opiskelun
haittaavan yrityksen tuloksen tekoa eivätkä totea sen kuuluvan osaksi tätä yhteiskuntaa ja
jokaisen ihmisen elämää. Vapaa sivistystyö ja nämä tuntiopettajillekin kuuluvat
opettajuuden kehittämiskurssit ovat juuri sitä strategiaa, jolla opettajuutta tuetaan. Toivon,
että jokainen meistä ottaisi siitä koppia! Hyvää syksyä kaikille lukijoille.
Kuortaneen Ruonalla lokakuun 4. päivänä, 2020.
Riitta Koskinen