Syksyn tullen on lehtivihreä kadonnut puiden lehdistä. Esiin ovat tulleet värisävyt, joita ei kesällä näkynyt. Keltaisen ja punaisen vuoro on loistaa ja näkyä elämässämme. Pian lehdet putoavat maahan, silloin on puunrungon ja oksien vuoro. Tänään on Mikkelinpäivä, 4.10.2020. Annan ajatuksieni virrata vapaana ja kertaan kaikkea sitä, mitä kansalaisopistojen tarjoama opettajien täydennyskoulutus on minulle tuonut. Tunnen mielihyvää siitä, että opiskelu on antanut minulle vuoron loistaa.
Yhden opintojakson nimi oli Oppiminen ja elämänkulku. Otsikko kuvaa hyvin sitä kokonaisuutta, jonka pyörteissä olen viimeiset vuodet ollut. Ajatukseni kulkevat yli 30 vuotta työelämääni, miettien paljonko sitä on vielä edessä. Kiitollisuus on sana, jolla voin kuvata sitä, kun viimeinkin saan kehittää itseäni ja omaa osaamistani. Päätyöni on nyt opiskelu, ammattikorkeakoulun tradenomiopinnot ja tämä opettajuuteni kehittäminen, josta nyt kirjoitan.
Tällä hetkellä opetan Kurikan kansalaisopistossa kolmea eri kudonta- ja käsityöryhmää. Olen toiminut kädentaitojen tuntiopettajana yhteensä noin 17 vuotta. 1990-luvulla opetin useassa eri Etelä-Pohjanmaan kunnassa. Jossain määrin ajattelen, että kaikista ihmisistä löytyy yksi yhteinen piirre, oman elämänlaadun parantamisen tarve. Kenelle se on uusia oppeja, uusia taitoja, kehittymistä, sosiaalisia ympyröitä. Minulle se on oman itseni kehittämistä, osaamiseni ja itsearvostukseni parantamista sekä oman opettajuuteni kehittämistä. Haluan olla monenlaista toisen ihmisen elämässä, mutta ennen kaikkea haluan olla itselleni hyvä.
Elinikäinen oppiminen
Mitä minulle merkitsee elinikäinen oppiminen? Olen 52-vuotias päätoiminen opiskelija. Muistan kuinka ennen sanoin, että työni on harrastukseni ja harrastus työni. Nyt sanon, että työni on opiskelua ja opiskelu on elämäni, mutta elämääni kuuluu minä ja tärkeät ihmiset ympärilläni. Yksi opiskeluihin liittyvä tehtävä meillä oli Opettajan huoneentaulun rakentaminen. Rakensin taulun sillä ajatuksella, että laitan sen opettamieni kurssien toimitilojen seinälle kaikkien luettavaksi. Kohta 7 menee näin: ”Olemme eri-ikäisiä, mutta jokainen meistä on kiinnostunut oppimaan uusia asioita. Elinikäinen oppiminen on jokaisen oikeus.”
Putosin täysin osaamisessani teollisen työurani aikana ja nyt minulla on pakonomainen tarve selviytyä kaikista elämän tuomista uusista haasteista. Osaamisen kehittäminen ei ole enää pelkkien taitojen oppimista, se on myös digitaalisuutta, tiimityötä, projekteja, kaikkea sitä, missä koin vuosi sitten olevani huono. Kerran eräs työnantajani sanoi: ”Riitta, ei ole olemassa ongelmia, vaan haasteita.” Selkeä haaste itselleni on ollut digitaalisuus. Olen ottanut pitkän digiloikan, kun vertaan sitä kolmen vuoden takaiseen minuun, joka osasi käyttää tietokonetta juuri sen verran kuin oli pakko, selviytyäksensä päivittäisestä työstään. Minulla ei ollut koskaan aikaa opetella eikä ehkä haluakaan.
Nyt olen äärimmäisen tietoinen siitä, etten osaa vielä nimeksikään kaikkea mitä haluaisin. Ilmoittaudun kursseille, joita kansalaisopiston ”piireihin” kuuluminen minulle nyt tarjoaa. Minulla on nyt tämä vaihe elämässäni, että haluan imeä itseeni kaiken mahdollisen. Voisin kutsua sitä vaikka ”oppimisen flowksi”. Sisäinen minä nauraa ja iloitsee elämästä!
Luottamus elämään
Katsoin eilen ensimmäisen lapsenlapseni vaaleansinisiin silmiin ja huomasin millainen luottamus ja ihailu elämää kohtaan sieltä näkyikään. Haluan, että elämä tarjoaa tuolle pienelle pojalle ihania kokemuksia, uusia oppeja ja hyvää elämää. Hänen elämänsä tärkein kohde eilen oli äiti, minun tyttäreni. Miten hyvältä se tuntuikaan, kun näin lapsen ihailevan äitiään ja miten se oli vastavuoroista. Minäkin ihailen tällä hetkellä elämääni, aina en ole niin tehnyt. Kiitän työnantajaani Kurikan kansalaisopistoa siitä, että se on uskonut minuun ja antanut minulle mahdollisuuksia kehittyä opettajana. Näillä opettajien täydennyskoulutuksien avulla, olen saanut oppia vastavuoroisuutta, verkostoitumista, uusia näkemyksiä oppimisesta ja opettamisesta. Olen tavannut ihania ihmisiä ja voinut rauhassa keskustella opettajakollegoideni kanssa. Osaamiseni on kasvanut monella eri alueella.
Palautteen saaminen ja sen antaminen
Sain opettajalta palautetta yhdestä oppijaksostani ja luen yhä uudelleen ja uudelleen lehtori Mervi Pasasen kirjoittamat sanat: ”Tsemppiä sinulle opettajuutesi kehittämiseen! Olet hyvällä tiellä jo pitkällä menossa.” Tunteet ryöpsähtivät ja minulta tuli itku. Viimeinkin joku näki sen, miten kovasti olen vuosien saatossa töitä tehnyt. Sain kauan kaipaamaani palautetta ja se oli vielä positiivista.
Kehittymishaluni on kasvanut koko ajan, eikä se ole minulta mitään vienyt. Olen vielä jonkin aikaa sillä tiellä, jossa tunnen, että olen jäljessä elämää. Uskon kuitenkin, että olen pian pääsemässä vaiheeseen, jossa en enää kerää opintopisteitä taskuuni, vaan kerään uusia oppimisen kokemuksia ja järjestelen tätä uutta osaamistani. Haluan pian siirtää oppimaani kurssilaisilleni ja suunnitella miten voisin hyödyntää kaikkea mitä olen oppinut. Valitettavasti en osaa tällä hetkellä tämän enempää eritellä, mitä ne opit ovat. Kaikki on vielä niin uutta ja mielenkiintoista, että siirryn ajatuksissani helposti kurssista toiseen, sekoan sanoissani, jäsentäminen on siis vielä kesken.
Ihmeissäni olen kuitenkin siitä, miten osa suomalaista työelämää on mielestäni vielä jollain tavoin jälkeenjäänyttä, että osaamisen kehittäminen ei kuulu jokaisen ihmisen työnkuvaan. Miten äärimmäisen hienoa olisi, kun yrityksien strategiat ja toimintaympäristöt näkyisivät ulospäin siten, että ne kertoisivat tarinaa ihmisten työhyvinvoinnista ja osaamisen kartuttamisesta. Vielä on yrityksissä sellaisia työnantajia, jotka kuvittelevat opiskelun haittaavan yrityksen tuloksen tekoa eivätkä totea sen kuuluvan osaksi tätä yhteiskuntaa ja jokaisen ihmisen elämää. Vapaa sivistystyö ja nämä tuntiopettajillekin kuuluvat opettajuuden kehittämiskurssit ovat juuri sitä strategiaa, jolla opettajuutta tuetaan. Toivon, että jokainen meistä ottaisi siitä koppia! Hyvää syksyä kaikille lukijoille.